Tänään oli oikea rahakeikka. (Ei kuitenkaan ensimmäinen.) Lauloin kaksi biisiä, siitä maksetaan 50€. Sellainen oli sen seurakunnan taksa. Keikka meni hyvin, vaikka ei kanttorin kanssa juuri harjoiteltukaan (ammattilaismeininkiä?). Kanttori, pappi ja seurakuntalaiset vaikuttivat myös tyytyväisiltä. Matkalla kuuntelin Cecilia Bartolia auton CD-soittimella. Sain siitä energiaa omaan esitykseeni. Laulamiseen tarvitaan aina paljon energiaa. Sen lisäksi tarvitaan myös rentoutta ja itsevarmuutta. Näitä kahta jälkimmäistä olisi voinut olla vähän enemmän vielä. Jos ei ole rento ja itsevarma, ei pysty niin hyvin keskittymään ja kroppaan voi tulla vääränlaisia jännityksiä, jotka kuuluvat äänessä ja rasittavat myös äänihuulia. Jännitys voi myös siirtyä yleisöön, niin että yleisö alkaa jännittää esiintyjän kanssa. 

Jäi hyvä mieli siitä, että tekniikka on alkanut pysyä paremmin ja että pystyn sen ansiosta ilmaisemaan monipuolisemmin. Jäi hyvä mieli myös energisyydestä ja tunnelmasta ja ilahtuneista katseista ja kommenteista yleisön joukossa. Todennäköisesti sain annettua jotain joillekin. Tästä on hyvä jatkaa.

Olin erityisen ilahtunut siitä, että isäni tuli minua kuuntelemaan. Tarjosin hänelle ruokaa keikan jälkeen ja hän oli tuonut minulle kauniin kukkakimpun. Tukijoukkoni ovat melko pienet, joten tämä lämmitti erityisen paljon. Eräs seurakuntalainen oli kiinnostunut tietämään, mistä musikaalisuuteni periytyy. Totesin, että olen onnekas geenien yhdistelmä. Rytmitaju on äidiltä ja sävelkorva isältä. Jos olisi käynyt toisin päin niin... öh... ei toimisi 

Henkinen flunssa alkaa ehkä vähän hellittää. Olen silti edelleen toipilas.