Motivaatio palasi ja aloin maltillisesti taas etsiä tuntumaa pään tiloihin. Eilen ja toissapäivänä minulla oli lauluoppilaat, joille taas opetin vartaloa, joten vartaloa on tullut nyt tuutin täydeltä. Äsken sain suihkussa taas oikeasta langanpäästä kiinni. En laulanut yhtään säveltä, mutta harjoittelin lauluhengitystä ja tilojen aukaisua. Normaalisti puhuessa ja luonnonäänellä laulaessa ihmisen leuka on se mikä liikkuu pääasiallisesti - ja kieli. Näin ei suinkaan ole oopperalaulussa. Leuka nököttää suhteellisen stabiilina ripustettuna saranoistaan, jotka sijaitsevat suhteellisen takana, melkein niskassa asti. Tämä on hyvä pitää mielessä, ottaen huomioon, että saranat ovat monilla ihmisillä löystyneet ja leuka tuppaa liikkumaan eteenpäin varsinkin jos sanotaan, että tee tilaa niskaan. Looginen johtopäätös nimittäin on, että koska niskaa ei voi liikuttaa, täytyy liikuttaa leukaa. Tämä on väärin!

Leuka on siis suhteellisen stabiili ja tarpeeksi takana ja kieli - kieli taas on heti leuan takana. Lähtötilanne on hyvä olla sellainen, että kieli on kaksinkerroin ja nojaa leukaan. Leukaa on mahdollista tukea aluksi kädellä pysymään oikeassa kohdassa, jotta kieli voi nojata leukaan rennosti. Nyt tämän kaksikon taakse ja yläpuolelle tehdään ainakin kilometrin väylä niin, että nostetaan kaikkea, mikä liikkuu. Tämä tapahtuu pehmyttä kitalakea nostamalla ja haukotusrefleksiä hyväksi käyttäen. Pehmyttä kitalakea on mahdollista aukaista niin paljon, että nielun alueelle tuntuisi mahtuvan vaikka omena! Koko ajan pitää kuitenkin tarkkailla kieltä, ettei se lähde nieluun eikä jännity. Kurkunpää pysyy yhtä lailla rentona ja omalla paikallaan. Kieli nököttää mitättömän hilavitkuttimen tavoin edessä alhaalla leuan suojissa. Kun nielu on todella avonainen on kieli ikään kuin irti ja sen pään on silloin todella aktiivinen ja sillä on mahdollista artikuloida aivan selvästi ja rennosti.

Kun osaa käyttää kroppaa ja hallitsee tämän, osaa laulaa oopperaa. Sarjakuvapiirtäjät, jotka piirtävät oopperalaulajia, ovat hyvin havainnollistaneet tämän nielun aukaisun piirtämällä oopperalaulajille hervottoman mustan kidan, jossa pikkukieli heiluu ja on selvästi nähtävissä. Todellisuudessa suu pysyy kuitenkin melko kiinni ylä-ääniä lukuun ottamatta. Kilometrin väylää on mahdollista painottaa eri tavoin, se voi olla levein kohti takaraivoa tai se voi olla levein kohti niskaa, riippuen siitä, miltä korkeudelta lauletaan ja onko ääniala matalampi tai korkeampi. Kilometrin väylä alkaa poskionteloista ja täyttää koko otsalohkon, työntää aivot päälakeen, valtaa takaraivon ja niskan. Siis tältä se tuntuu. Siksi joskus vitsaillaankin, että laulajien aivot ovat vain tiellä.

Merkillistä tässä laulunopettelussa on se, että vaikka kerran saisi näin selkeän tuntuman ja kuvan asioista ja osaisi itse vielä toteuttaakin nämä naukaisut, ei mikään takaa, että sama onnistuisi enää huomenna. Voi mennä viikko tai kaksikin, mutta yleensä kuitenkin jos kerran löytää sen oikean ja vielä ymmärtää löytäneensä oikean asian, siihen alkaa törmätä pikkuhiljaa useammin ja useammin ja lopulta se vakiintuu säännölliseksi. Nopeiten oppisi  jos olisi fiksu koko ajan, eikä tekisi mitään puolivillaisesti tai hätiköidysti tai kuvittelisi että kyllähän minä tämän jo osaan.