Tämä lauluvuosi on ollut todellakin uusia toiveita antava! Sain himoitun lisäkuoropaikan Kansallisoopperaan ja lisäksi laulukurssi meni erinomaisesti. Lähetin nauhan laulukilpailuun ja nyt odottelen toiveikkaasti josko pääsisin oikein kilpailemaan.

Keväällä on ollut muutamia esiintymisiä, joista toiset ovat menneet paremmin ja toiset huonommin. Yleisö on ihan tykännyt joka tapauksessa. On ollut runoiltaa ja kamarimusiikkikonserttia ja pianosoittajaisia (myös laulu mukana).

Sain vielä palautetta kaverilta laulututkinnosta tänään. Hän oli pitänyt siitä kovasti. Aion tästä lähtien keskittyä saamaan parhaan mahdollisen irti niistä resursseista jotka minulle on annettu. Ääneni ei ole Pavarottin tai Karita Mattilan, mutta voin ottaa siitä parhaan mahdollisen irti.

Tekniikasta vähän... Eilen ei ääni toiminut kovin hyvin. Olen pitänyt vähän lomaa ja ajattelin että se johtui siitä. Tänäänkään ei ääni oikein toiminut kovin hyvin, mutta sitten tapahtuikin ihme. Ääni alkoi toimia juuri sopivalla hetkellä, nimittäin kesken esityksen! On aika harvinaislaatuista, että sellaisessa tilanteessa pystyy kokoamaan itsensä niin hyvin, että pystyy kylmäpäisesti parantamaan suoritustaan kesken kaiken. Juuri tällaiseen rentouden ja kontrollin tilaan olen pyrkinyt koko ajan. Soitin myös pianoa ja siinä ei rentoudesta ollut tietoakaan. Vanhat jännitysongelmat pukkasivat kokoa esityksen kestäessä vain pahemmin ja pahemmin päälle. Tämän ennakoiden olin onneksi viisaasti laittanut vaikeimmat kappaleet alkuun ja helpommat loppuun. Ehdin ensimmäisen kappaleen puoleen väliin kun ramppikuume iski. Viimeisessä kappaleessa kädet tärisivät niin paljon, että sain hädin tuskin soitettua viimeisen äänen.

Harhauduin sivupoluille, piti kirjoittaa tekniikasta. Heräsin taas tähän ryhtiasiaan keskusteltuani ystävän kanssa ja katsottuani miten tämä toinen ystäväni laulaa. Takaraivon tulee olla melko korkealla ja leuan tulee olla melko lähellä kaulaa ja rintakehää, pitää olla mahdollisimman suora, mutta selässä pitää olla luonnollinen notko. Asento tuntuu melkoisen paljon taaksepäin kallistuneelta. Ryhtiä pitää kannatella, jokaista nikamaa pitää kannatella. Pitää ajatella itselleen lisää pituutta jokaisen selkärangan nikaman väliin ja pitää itseään tässä asennossa. Tällä ajatuksella ääneni alkoi soida aivan yhtäkkiä. Hengitin voimakkaasti, koska venytettynä ei ole niin suurta vaaraa, että ilma menisi vain yhteen kohtaan. Matalallakin onnistuin säilyttämään soinnin ylhäällä. Tuntui kuin olisin laulanut mustekalan suusta.  Suu on koottu, alhaalla lähellä kaulaa, yläkupoli on auki ja soi! Tuntui hienolta. Tuntui myös siltä, että minun ei tarvinnut muuttaa juuri mitään kun vaihdoin säveleltä toiselle. Lähinnä vain ajattelin sävelen ja se tuli ikään kuin tyhjästä kurkusta. Tämä tuntui lähes mystiseltä. Kaikki pysyi samanlaisena, samassa asennossa. Vaihdoin sävelkorkeutta AJATUKSEN VOIMALLA. Saman suuntainen ajatus minulla syntyi laulaessani nopeita kuvioita eilen. Ajattelin, että jos saan värkkini sopivaan asentoon ja kuvittelen trillin ilman että muutan juurikaan mitään, voin saada sen toimimaan nopeimmalla mahdollisella tavalla. Tämä onnistuikin melkoisen hyvin, vaikka ääni olikin vähän tumppuinen.

Aion siis lähitulevaisuudessa keskittyä seisomaan venytettynä, kielen venyttelen norjaksi, hengitän kunnolla ja rauhallisesti. Etsin optimaalista asentoa, jossa minun ei tarvitse muuttaa mitään. Sitten seison mahdollisimman liikkumatta ja laulan niin hienosti kuin se on ylipäänsä mahdollista minun instrumentillani. Pois kaikki hosuminen ja huitominen, nyt alkoi perinteinen laulaminen.