Veronpalautusrahat tilillä, ja niitä tuhlaillessa joululahjoihin, päätin että on aika katsastaa myös laulupuolen saldo tältä syksyltä. Syksy on ollut antoisa, kypsymässä on monia hienoja asioita. Sadonkorjuulahjana sain poimia kaksi erityisen onnistunutta esitystä tältä syksyltä. Toinen oli lauluteknisesti erittäin hyvä ja toinen taas loistava tulkinta ja presenssi. Ja sitten oli pari vähemmän onnistunutta keikkaa, joista ei sen enempää... 

Laulutekniikka on tiivistynyt kahteen pääkomponenttiin: hengityksen ajattelu ja ryhdin ajattelu. Pyrkimys on näiden kahden yhdistämiseen. Kun väännän itseni suoraksi, en tarvitse juurikaan muuta tekniikkaa kuin hengityksen ajattelemisen. Hengitys on melko pitkälle tilojen availua, siis nimenomaan sisäänhengitys on siis kaiken a ja o, mutta myös uloshengityksellä pitää varoa, ettei sulje tiloja, vaan elättelee fraasia kropassaan. Hengitys on yksinkertaistettuna lihasten vuorottaista aktivoimista ja rentouttamista. Kehon kolme palleaa toimivat yhtäaikaisesti: lantiopallea, rintapallea ja takaraivopallea. Niiden suhdetta toisiinsa kannattaa tarkkailla. Kun olen tarpeeksi suorassa, voin avata rintakehääni paremmin ja jos siihen lisään haukotushämmästysajatuksen, saan myös takaraivopalleani auki, kunhan vain todellakin avaan kylkiä tarpeeksi korkealle, kainaloiden alle saakka. Ääni istuu silloin tarpeeksi korkealla ja minun äänessäni onkin runsaasti tuota ylähelinää. Myös lantiopallean täytyy olla touhussa mukana. Se lepää suorien jalkojen päällä ja se rentoutetaan sisäänhengityksessä ja supistetaan uloshengityksessä. Lantiopallean asentoa pitää myös tarkkailla, ettei käy niin, että pyrstö nousee ylös ja alaselkä menee jumiin. Kun ryhti on hyvä ja palleat ovat auki ja käytössä, leuka voi laskeutua suoraan alaspäin, eikä sivuttaista levitystä tarvita. Sivuttainen levitys on korvien välissä ja kainaloissa, ei suussa! Sitten kielellä syljetään vielä sanat mahdollisimman selkeästi. Kun laulan tilat auki, olo on kuin marionettinukella, jota vedellään naruista. Minulla on tietyt pisteet, joihin nuo narut sijoitan ja sitten vain vetelen niillä tiloja auki. Ja toimii!

Kun tähän asti olen ajatellut lauluopinnoissani pääasiallisesti vain tekniikkaa, tänä syksynä on ollut ongelmia tulkinnan ja tekniikan yhdistämisessä. Lisäksi musiikillinen ajatteluni kaipaa laajentamista. En ole tottunut kuulemaan kropassani niin suurta sointia kuin ed. mainitulla tekniikalla pystyy tuottamaan ja siksi en osaa sitä aina kuvitella ja kaivaa esiin ja käyttää kaikkia sen suomia mahdollisuuksia. Kuulokuvan muutos aiheuttaa tietynlaista sopeutumisvaihetta. Pitää luoda uudenlaisia näkemyksiä kappaleista. 

Lopputulosta varten pitää säädellä monenlaisia tekijöitä: Sanat, sanapainot, lausepainot ja kaarrokset, sointiväri, soinnin vuolaus ja intensiteetti, ilmeet, keholliset viestit, rytmiikka. Tätä kaikkea ohjaa näkemys kappaleesta (kuulokuva, tunnemaisema ja visuaalinen näkemys siitä, mitä  haluaisi esityksen kunakin hetkenä olevan) ja presenssi, eli läsnäolo, joka tarkoittaa kykyä keskittyä häiriöttä näkemyksensä toteuttamiseen.  Näkemyksen muodostamisessa tarvitaan syvällistä kypsyttelyvaihetta ja luovuutta. Teksti pitää ymmärtää ja siitä pitää tehdä tulkinta, musiikin tyylin kieli pitää ymmärtää ja käyttää juuri oikeita työkaluja toteutuksessa. Tulkintaa muodostaessa pitää ottaa historialliset seikat huomioon, minkälainen on ollut ajan henki sävellyksen syntyaikaan ja miten se ilmenee ko kappaleessa ja lisäksi pitää olla myös jotain omakohtaista ja universaalia inhimillisyyden tulkintaa. Näkemyksessä pitää ottaa myös oman instrumenttinsa luonne huomioon ja suhteuttaa se oman instrumenttinsa suomiin mahdollisuuksiin. Huilusta ei voi odottaa samanlaisia ulottuvuuksia kuin sellosta ja päin vastoin. Tosin täytyy todeta, että lauluinstrumentti on huomattavasti monipuolisempi soitin kuin yksikään rakennettu instrumentti, usein emme vain ole löytäneet kaikkia sen suomia mahdollisuuksia vielä.

Että tällaista tällä kertaa...   ....tajuutteko, hei?!

(Ai ei vai...)