Täytyy päivittää tuoreeltaan tekniikkaa tänne blogiin. Tänään tein itsenäisesti harjoitellessa hienon oivalluksen. Sillä on teoreettinen perusta, josta sain kuulla Ritva Eerolan äänifysiologian luennoilta. Nyt sain kokea sen ensimmäistä kertaa käytännössä. Harjoittelin ryhtiä ja päätin kokeilla mitä tapahtuu jos ojennan itseni aivan supersuoraksi. Minulla on ollut taipumus tuoda päätä eteenpäin, mutta olen sitä pikku hiljaa saanut suoremmaksi ja suoremmaksi. Koska olen huomannut lauluoppilaitteni kanssa, että ryhdin korjaaminen auttaa hyvin moninaisiin ongelmiin, ajattelin, että itsekin voisin hyötyä vielä lisäsuoristumisesta. Niinhän siinä sitten kävikin.

Kun ojensin niskaani lähes takakenoon ja taivutin rintarankaani samalla taaksepäin, alkoivat selkälihakseni työskennellä hengityksen yhteydessä eri tavalla. Korkeissa äänissä resonanssi kilahti eri kohtaan kuin aikaisemmin ja pystyin tekemään todella korkeita pitkiä ääniä. Pitkä d´´´ oli korkein pitkä ääni jonka lauloin säällisen kuuloisesti ja minulle se on todella korkea. Suurin muutos tapahtui kuitenkin äänen hallinnassa. Yhtäkkiä pystyin laulamaan korkeita ääniä myös pianissimossa ja tekemään crescendoja, jotka olivat ainakin omiin korviini todella suuria ja vaikuttavia. Mielenkiintoista tässä oli se, että samalla kun löysin ylä-äänet, kadotin alaääneni, jotka ovat toimineet tähän saakka varsin hyvin. Yritin sovittaa uutta ryhtiä alaäänien toteuttamiseen, mutta jonkin ajan kuluttua totesin sen mahdottomaksi. Silloin mieleeni palasi äänifysiologian luennot, jossa sain kuulla aikoinaan, että vatsapuolen lihakset osallistuvat enemmän matalien äänien laulamiseen ja selkäpuolen lihakset korkeiden äänien laulamiseen. Kun palautin ryhtini entiseen asentoon, alaäänet palasivat välittömästi. Tämän jälkeen aloinkin heti harjoitella arpeggoja ja kokeilla, miltä tuntuu vaihtaa painopistettä kesken fraasin. Harjaannuin siinä heti jonkin verran. Kun onnistuin tässä hyvin, ääni soi kauttaaltaan optimaalisemmalla tavalla kuin aiemmin. Välillä jäin kuitenkin "jumiin" selkä- tai vatsapuolelle, jolloin arpeggion ylä- tai alapää saattoi kärsiä pahastikin kvaliteetin suhteen. Harjoittelun jälkeen ääni oli hieman rasittunut, mutta en huolestunut koska uusien lihasten sisäänajo vie aikansa. Näin on aina alussa.

Mieleeni palautui myös Jeromy Hinesin kokemus samasta asiasta, josta sain lukea hänen kirjastaan Four Voices of Man. Siellä hän kirjoitti, kuinka oli jo vuosia esiintyvänä taiteilijana aloittamisen jälkeen joutunut pulaan ylä-ääniensä kanssa ja oli sen jälkeen ryhtynyt selvittämään ylä-äänten salaisuutta. Hän oli huomannut, että eräs hänen kollegansa, jolla oli kuulemma "jumalaiset ylä-äänet myös pianissimossa" kallisti päätään taaksepäin ylhäältä laulaessa. Hines oli alkanut kokeilla ja oli löytänyt myös ylä-äänten helppouden tämän kautta. Hines oli alun perin kuulemma koulutettu keskirekisterin kautta ja keskirekisteritekniikalla hän sai ylä-äänetkin tulemaan, mutta hänen piti käyttää enemmän voimaa.

Taidan olla aika hyvä kun tämän jutunkin jo oivalsin. Ei vain ole tuo äänimateriaali yhtä jalo tai muhkea kuin maailmanluokan tähdillä. Ehkäpä voisin kuitenkin kehittyä vähintäänkin erinomaiseksi opettajaksi. Tämä antoi kyllä taas lisää itseluottamusta.