Olen tässä viime aikoina taas alkanut pohdiskella, mitä haluaisin tehdä isona. Olen alkanut epäillä ensimmäistä kertaa, haluanko oikeasti esiintyväksi taiteilijaksi. Tämä ajatus tuli itsellenikin aika yllättäen. Olen vain sitä mieltä, että ihmisen kannattaa tehdä sitä, josta saa parhaimmat "kiksit". En tiedä, saanko parhaimpia "kiksejä" siitä, että esiinnyn, siitäkään huolimatta, että esitys menisi hyvin ja saisin kehuja. Laulaminen on edelleenkin tosi kiinnostavaa. Se on monipuolinen tapahtuma, jossa yhdistyy fyysinen l. laulutekninen suoritus tekstin tulkintaan. Myös lavakarisma on asia, jota kannattaa pohtia ja kehittää itselleen. Olen siis kiinnostunut näistä sisällöistä, mutta eniten minua motivoi ja innostaa ehkä kuitenkin opettaminen. Koen myös olevani siinä hyvä, se on minulle luontaista ja helppoa. Koska laulaminen on niin monipuolinen tapahtuma, koen että sen opettelu ja oppiminen voi kehittää ihmisen kokonaispersoonaa. Laulunopiskelu kehittää ihmisessä hänen fyysisiä, älyllisiä, henkisiä ja jopa hengellisiä ominaisuuksia. Laulunopettaja on ikään kuin mentori, joka auttaa ihmistä kasvamaan hyvin monipuolisella tavalla. Laulunopettajan olisikin tärkeää olla hyvin kypsä, hienotunteinen, herkkävaistoinen ja ammattinsa osaava henkilö.

Tunnen jopa tiettyä syyllisyyttä tästä oivalluksestani. Jos minulla kerran itselläni on niin paljon lahjoja myös esiintyväksi taitelijaksi, eikö minun pitäisi pyrkiä siihen, eikö se olisi arvokkaampaa? Lisäksi minua rasittaa ajatus, että opettajiin suhtaudutaan usein "epäonnistuneina taiteilijoina". Ei ajatella, että joku voisi oikeasti haluta opettaa ennemmin kuin tehdä itse uraa. Tai sitten ajatellaan, että sillä ei hermot kestänyt tms. Entäpä jos ainoa motivaatio tehdä uraa esiintyvänä taiteilijana on se, että voi tulla paremmaksi opettajaksi kun "tietää mistä puhuu". Jos on tehnyt uraa, tietää aivan varmasti paremmin mistä puhuu, tämä on fakta. Hyvä solisti ei kuitenkaan aina ole luonnostaan hyvä opettaja. Sellainen, joka on ensi sijaisesti esiintyvä taiteilija henkeen ja vereen, ei välttämättä myöskää koe opettamista kovin palkitsevana. Hänen "sielunsa ei lepää" tässä roolissa. Esiintyvän taiteilijan "sielu lepää" silloin kun hän saa esiintyä. Minun sieluni ei lepää esiintymisajatuksesta. Kehuja on tietenkin kiva vastaanottaa hyvin menneen esityksen jälkeen, mutta onko tämä "palkinto" riittävä jos lavalla tuntuu koko ajan epämukavalta? Tuntuu, että positiivista palautetta voisi saada helpommallakin.  

Nämä pohdinnat eivät tosin johda kohdallani minkäänlaisiin erityistoimenpiteisiin ainakaan tässä vaiheessa. Yritän joka tapauksessa kehittyä mahdollisimman hyväksi taiteilijaksi, oli motivaationi pohjimmiltaan mikä hyvänsä. Jätän asian hyvin avoimeksi kohdallani ja tutkailen tilannetta ja tuntemuksiani. Mitä tulee tuntemiini laulunopettajiin, ongelma on usein siinä että ensisijaisesti opettajaksi syntynyt laulaja ei tiedä asioista tarpeeksi kun taas ensi sijaisesti laulajaksi syntynyt ei osaa ohjata oppimisprosessia. Vain harvoin nämä kaksi puolta on aivan yhtä huippuunsa vietyjä ihmisessä. Nyt kun ajattelen asiaa omalla kohdallani, ehkä pitääkin nimen omaan keskittyä niihin puoliin, jotka tuntuvat itsestä vaikeimmilta. Eniten minua kehittääkin juuri se, että kehitän itsessäni heikointa lenkkiä vahvemmaksi. Ei mennä siitä mistä aita on matalin.