Satuin lukemaan erästä blogia, jossa kirjoittaja kertoi omasta esiintymisjännityksestään. Minua on aina ihmetyttänyt se, miten suuri TABU esiintymisjännitys on musiikin alalla. Koko niiden viidentoista vuoden aikana kun opiskelin viulun- ja pianonsoittoa musiikkiopistossa, en saanut minkäänlaista esiintymisvalmennusta tai psyykkausta tms. Asiasta ei yksinkertaisesti puhuttu tunneilla tai julkisesti. Se mitä muistan esiintymisjännityksestä puhutun oli lähinnä hieman kyseenalaisissa yhteyksissä. Ihmeteltiin miksi se ja se muusikko ei ole yrittänyt johonkin parempaan orkesteriin koska on niin taitava ja vihjailtiin, että hän kärsii ramppikuumeesta. Hämmästykseni oli vielä suurempi kun tajusin, että myöskään ammattikoulutuksessa tähän asiaan ei keskitytä missään kohdassa opintoja. Ei ole ihme, että muusikoilla on niin paljon mielenterveysongelmia. Tällainen ei tulisi kuuloonkaan urheilupuolella. 

Myönnän avoimesti, että olen henkilö, joka on kärsinyt ja yhäkin kärsii pahasta ramppikuumeesta. Nykyisin vain en suostu enää siihen, että se rajoittaisi elämääni. Olen perusluonteeltani niin sitkeä ja sinnikäs, että en suostu ylipäänsä hyväksymään moniakaan rajoitteita elämässäni. Mitä pidemmälle olen edistynyt alallani, sen vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että jos on olemassa ongelma, on myös olemassa ratkaisu siihen.  

Olen lukenut esiintymisjännityksestä kirjan ja keskustellut aihetta tuntevan henkilön kanssa. Olen myös terapoinut itse itseäni jo pidemmän aikaa. Täytyy sanoa, että olen edistynyt melko paljon. Psyykkisissä ongelmissa kannattaa kuunnella sisintään ja purkaa tuntojaan luotettaville henkilöille. Olen yrittänyt monenlaisia lähestymistapoja ja huomannut, että jotkut niistä ovat parempia kuin toiset. Kaikki todennäköisesti kärsivät esiintymisjännityksestä ainakin joskus elämässään, elleivät ole psykopaatteja tai eivät koskaan yritä mitään. Kyse on normaalista ihmisyyteen kuuluvasta ilmiöstä. Positiivisen palautteen saaminen voi lieventää esiintymisjännitystä, mutta ei kaikissa tapauksissa. Myös itsensä täydellinen munaaminen voi auttaa eteenpäin. Kun pahin on tapahtunut ja siitäkin on selvinnyt, niin mikäpä voisi vielä hetkauttaa?

Aloitin terapoimalla itseäni lapsuuden ja nuoruuden traumaattisista esiintymiskokemuksista. Huomasin, että esiintymisjännitys nivoutui vuorovaikutuksen laatuun tärkeissä ihmissuhteissani. Tarvitsemme ympärillemme henkilöitä, jotka välittävät meistä siitä huolimatta, olemmeko epäonnistuneita vai onnistuneita. Kasvattajamme kyvykkyys käsitellä omaa esiintymisjännitystään vaikuttaa myös siihen, miten itse olemme oppineet vai olemmeko oppineet käsittelemään omaa jännitystämme. Tarvitsemme ympärillemme henkilöitä, jotka tietävät itse, mitä esiintymisjännitys on ja ovat uskaltaneet laittaa itsensä alttiiksi ja ovat tulleet sinuiksi pelkonsa kanssa. Heidän esimerkkinsä kannustaa eteenpäin.

Pelko on hyvin ytimiin käyvä ilmiö ihmisen elämässä ja siihen kannatta etsiä ratkaisua myös eri elämänkatsomuksia ja filosofiaa apuna käyttäen. Joku voi saada turvaa itseään suuremman Jumalan ajattelemisesta, joku voi saada turvaa rakastavan henkilön ajattelemisesta ja jonkun olo voi ehkä helpottua sillä, että ajattelee kaiken olevan turhaa, kärsimystä ja "ulostettavaa" (niin kuin eräs munkki  esitti minulle Asematunnelissa). Luin eräästä luovuutta käsittelevästä kirjasta (Kari Uusikylä), että luovilla neroilla on usein "piilohengellinen" suhde työhönsä ja he saattavat ikään kuin käydä kauppaa Jumalan kanssa. En yhtään ihmettele tätä. Taidemusiikkikin on paikoitellen niin hienoa, että joidenkin teosten voisi luulla olevan jumalallista alkuperää. Jos ihminen asettautuu tämän ylimaallisen tulkiksi, hänen on syytä olla liikkeellä oikealla asenteella. Nöyränä ja samalla rohkealla mielellä. Varsinkin jos saa mahdollisuuden esittää ihmisille tätä taidemusiikkia, täytyy esiintyjän olla tyytyväinen ja iloinen siitä, että saa olla se, jossa "taide tulee lihaksi".

Lähden nukkumaan, ennen kuin hurmioidun liikaa...